Aarne ja epäilyttävät appelsiinit, 3. osa

Aika alkaa himmentää muistoja isästäni Aarnesta. Tavanmukaista on, että kriittisessä tilassa skitsofreenikko joutuu pakkohoitoon, koska esim lääkkeet on voineet jäädä ottamatta. Mieleltään sairaat näkevät usein päinvastaisen kuvan sairaalahoidosta ja auttamisesta. Heidän mielestään apu sairaalassa voi olla kiduttamista ja lääkkeitten tuputtaminen myrkyttämistä. Vastaväitteistä huolimatta olisin suonut isälleni hoidon sairaalassa, koska hän ei ymmärtänyt omaa parastaan.



Myrkkyä appelsiineissä ?

Isäni oli soitellut ja valittanut, ettei hän sydänvikansa vuoksi jaksa kantaa ruokakasseja yläkertaan asuntoonsa, kun kerrostalossa ei ollut hissiä. Isä ei välittänyt vihanneksista, ja siksi hänen ruokavaliossaan oli paljon parannettavaa. Ajattelin, että Aarne voisi saada itselleen kodinhoitajan palvelun kaupungilta. Asia järjestyikin isäni lääkärinlausuntojen perusteella. Kodinhoitajien esimiehelle selvitin tarkasti, millaista apua Aarne tarvitsee. Kotipalvelun käynnistyttyä isäni alkoikin heti soittelemaan minulle ja valittamaan, ettei kodinhoitajat suostu ostamaan hänelle olutta tai tupakkaakaan. Lisäksi hänet yritetään myrkyttää appelsiineillä, mitä hoitajat ostavat hänelle vastoin hänen toiveitaan.

Kului viikkoja, ja kodihoitajien toimistosta soitettiin minulle. Toimiston esimiehen mukaan nuoret kodinhoitajat pelkäsivät Aarnea, eikä isäni asuntoon haluttu enää mennä vapaaehtoisesti. Asia ei yllättänyt minua, ja sovimmekin esimiehen kanssa, että kodinhoidon avun isälleni voi heti lopettaa. Vahinko, Aarne ei ollut riittävän motivoitunut ottamaan vastaan ulkopuolista apua.

Silloin tällöin keskustelin isäni iäkkäiden sisarten kanssa puhelimessa. Sisarten kyselyt minulta olivat jollain tapaa merkillisiä, ja jäin hämilleni heidän kiusallisista kysymyksistään. Asia ratkesi, kun mummoni kysyi suoraan minulta ” pahoinpiteleekö mieheni minua ? ” Aarne kun oli sellaista väittänyt hänelle puhelimessa. Olin siis mieheni pahoinpitelemä tytär- rassukka, kenet Aarne aikoi pelastaa turvaan omasta kodistaan !


Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että isäni oli muuttunut agressiiviseksi miestäni Jukkaa kohtaan. Aarne eli kuvitelmassaan, että mieheni on vaaraksi minulle. Isäni vainoharhat muuttuivatkin pelottaviksi uhkakuviksi. En jaksanut taistella enää isäni sairautta "tuulimyllyä" vastaan ja päätin ottaa etäisyyttä häneen. Myös mummoni Hilda oli huolissaan jaksamisestani isäni vuoksi. Mummo oli kekseliäs ja ehdotti, että hän kertoo isälleni minun muuttaneen Englantiin ulkomaille mieheni kanssa. Näin tapahtuikin. Lähettelin Aarnelle postikortteja ulkomailta, missä milloinkin lomailimme.

Kului vuosia. Viimeinen tapaamisemme oli isän hautajaiset 1990-luvun alussa. Aarne oli menehtynyt sydänsairauteensa. Tietenkin minua kadutti, että isäni ainoana lapsena olin jättänyt hänet yksin. Totuus oli kuitenkin se, etten olisi pitempään kestänyt henkistä stressiä, mitä tahtomattani koin hänen vuokseen. Haluan kuitenkin muistaa isääni lämmöllä, niin terveenä kuin hänen sairainakin vuosinaan.

Kun olen kertonut Aarnesta läheisille ystävilleni, olen saanut hämmästyksekseni kuulla, että vastaavia " vaikeuksia " on muutkin kokeneet läheistensä taholta, ilman, että hankaluuksien takana edes olisi mitään varsinaista sairautta. Voin kertoa isästäni, koska hän itse ei ollut vastuussa käytöksestään. Olen antanut myötätuntoa ystävilleni, jotka ovat kokeneet, miten ahdistavaa elämä voikaan olla, jos tuttu ihminen provosoi tavalla tai toisella läheistensä elämää.

Kiitos jokapäiväisestä lounaastamme

Meitä joulun viettoon tykästyneitä moititaan ylenpalttisuudesta ja ylensyönnistä. Totuus joulun vietosta on kuitenkin aivan toista oman perheemme kohdalla, ja varmaan monen muunkin ruokakunnan osalta. Muistan työkaverini pitäneen joulua pakanallisena yltäkylläisyyden juhlana, mitä pahetta ihmisten kuuluisi välttää. Muistan kysyneeni, miten hän voi osallistua yrityksemme lounaalle " seisovaan pöytään " joka päivä, jos syöminen on pahe ? Tarjolla on lounaaksi 3 eri ruokaa, salaatteineen, kasvis- puuro- keitto vaihtoehtoineen päivineen. Ainakin meidän perheessä joulupöytä; kinkku ja laatikot on paljon kalpeampi esitys, mitä työpaikan jokapäiväinen lounaspöytä !



Epäilemättä minun oli vaikea kuvitella työkaverini jäävän viikoksi joululomalle ruisleipä ja vesikuurille. Itseasiassa syöminen on töissä yltäkylläistä joka päivä. Ei joulu ole mielestäni pakanallista, vaan paremminkin työssäkäynti. Työnantaja haluaa tarjota meille etuutena lounaan, jotta jaksamme tehdä töitä koko aterian edestä, pitkälle iltapäivään. Jotta suostuisit jäämään ylitöihin, saat lisää ruokaa illalla, jottei kodin jääkaappi tulisi ekana mieleesi.

Meidän läntisessä ruokakultuurissa käyn kaupassa miltei päivittäin, ja puolivalmisteista pähkäilen, mitä teemme iltapäivän ateriaksi perheelle. Tavallista on makaronilaatikko, nakit/Ikean lihapullat + Felix jauheesta tehty muussi tai keitetty riisi ateriat eri variaatioineen. Ruoanlaittoni ei ikinä vie 20 min pitempää aikaa, muuten kuin ruoat hellalla kiehuen tai uunissa hautuen. Joskus on uusissamme kokonainen fileoitu lohi tai valmiiksi paloiteltu broileri. Näiden uuniin laittaminen vie aikaa 5 min. Perunat ja kasvikset kiehuu myös 20 minuutissa valmiiksi. Päivällisiimme kuluvasta ajasta voi päätellä, ettei ruoanteon taitoni ole kovinkaan kummoiset. Jos joskus olen jotain työläämpää tehnytkin, ei pöperöt ole menneet kaupaksi. Näin ollen olen katsonut, ettei vaivannäköni juurikaan kannata. Meillä pojat ei esimerkiksi syö makeita leivonnaisia juuri lainkaan. Edes hillot tai suklaa ei kelpaa pojille, jos makupalat on väärää merkkiä kuten Virosta ostettua Kalevi-suklaata.

Kun tulee joulu, omalta osaltani ruoanteko muuttuu edellämainittua arkea vieläkin nopeammaksi ja yksinkertaisemmaksi.

Mies, Jukka ostaa kinkun 6-8 kg, sulattaa sen jääkaapissa 3:ssa päivässä. Lopuksi hän paistaa lihan uunissa 4-6 tuntia.

Minä ostan lanttu- ja perunalaatikot Lions joulumarkkinoilta rouvien itse tekeminä. Myös aidon kuusen ostamme samoilta markkinoilta, ja se tuodaan samaan hintaan kotiimme perille. Markkinoilta ostamieni tuotteiden osalta tuotto menee lyhentämättömänä hyväntekeväisyyteen. En itse ole eko, mutta tämä Lions Joulumarkkina vinkkini olisi ekoilijoille varsin käyttökelpoinen. Joulun valmistelu on myös tavallisia arkipäiviä helpompaa. Koska jouluna tarjotaan aina tuttua vakio ruokaa, ei menyytä tarvitse miettiä etukäteen sen kummemmin. Samaa pakanallista possu- ja jouluruokaa syödään niin pitkään ja monta päivää, että kaapissa lymyilevät hernekeittopurkit ja pakastimen kalapuikot alkavat kuulostaa luxus-aterioilta.



Nyt olen 8.12 alkaen käynyt Lohjalla tutkimuksissa päiväsairaalassa. Tutkimuksiin kuuluu ilmainen tukeva aamiainen, ilmainen lounas Lohjan kaupungintalolla, missä ateriavaihtoehtoja (Amica) on 3, salaatteineen ja jälkiruokineen päivineen. Lisäksi iltapäivällä saamme kahvia ja pullaa päivän päätteeksi. Sairaalamaksu on n 8-9 euroa päivässä. Minulla on sattumalta otettuna vakuutus pitkän sairastelun varalta syntyessäni, joten päiväsairaalassa oleskeluni ei maksa perheellemme käytännössä mitään.

Tarkoitus on postauksessani kertoa, että elämme yltäkylläisyydessä joka päivä, nykymittareilla mitattuna. Joulu on ystävien tapaamisen perinne ja omantunnon muistutus meille siitä, että köyhyyttäkin on olemassa meillä ja muualla. Voimme ruokapöydän ääressä miettiä, miten voisimme auttaa niitä, joilla ei mene hyvin. Harmi vain yksin miettiminenkään ei riitä, tarvitaan myös tekoja.

Jo onkos tullut kesä nyt talven keskelle ?

Joulun valot kotona ja kaupoissa piristää jälleen talvi-iltojamme. Miten hiljaista, kylmää ja pimeää täällä pohjolassa olisikaan ilman katuvaloja, ja asutuksen valoisia ikkunoita. Valon tunnelmineen joulu on lähellä. Kun olen nyt kotona, on helpompaa ottaa joulu vastaan rauhallisesti. Joulusta voi ottaa omakseen vain sen osuuden, mitä jaksaa hyvillä mielin toteuttaa. Paikalliset joulumarkkinat ovat yksi sellainen kiva tapahtuma, minne haluan mennä. Siuntiossa markkinat järjestää Lionsit, mihin yhdistykseen mekin kuulumme. Teen sinne yleensä joulutorttuja myytäväksi. Markkinoilta ostamme aidon kuusen, osallistumme arpajaisiin ja tutustumme valittuun uuteen Luciaan.



Joululahjoja olen alkanut hankkimaan jo kesällä, ja lahjaideoita olen toteuttanut mm Turkissa syyskuun lomallani. Tässä vähän kuvia joulun huumasta täältä läntiseltä Uudeltamaalta. Kirkkonummelle avattiin uusi K-City Market lokakuussa, mihin olen lähiviikkona tutustunut.

Pojille ostin Tiimarista eilen suklaa joulukalenterit 50%:n alennuksella a,1€ kpl. Kotona poikien pitikin kuroa joulukuun päiviä kiinni syömällä 8:n luukun suklaat kerralla !

Laulajaisten valmistelua

Jukan suku pitää jokavuosi ns laulajaiset "pikkujoulun" sukulaisten kesken. Jukan äidin perhe oli kotoisin Viipurista, missä heillä oli peltisepänliike keskellä kaupunkia Vesiportinkadulla (sanotaan Viipurin kauneimmaksi kaduksi). Enok Ukin talon ja verstaan vastapäätä oli pikkuruinen nunnaluostari Viipurissa. Me ollaan käyty Jukan kanssa tätä kotitaloa katsomassakin.


Amppeelissa kukkii vielä kesän muovikukat, ne laitoin nyt vihdoin viimein varastoon !

No, joka tapauksessa Marjatan perheellä on karjalaiseen tapaan perinne kokoontua laulamaan jouluisin, yhdessä sukulaisten kesken. Joululaulujen perinteestä ei ole luovuttu tähänkään mennessä. Koko suku, kaikki kynnelle kykenevät kokoontuu aina joulukuun alkupäivinä perheen luokse, jonka kotiin mahtuu 30 henkeä laulamaan.


Marjatan tekemä huurteinen pihapöllö

Alussa laulajia oli vähemmän, nyt nuormmat 3 lasta on 1 vuotiaita. Jukan äiti Marjatta ja Timo ovat vanhimmat, lähemmäs 80 vuotiaita. Täytyy mainita, että Marjatta on isoäiti, ja isoäiti on hänen tyttärensä Helenakin näille suvun pienimmille. Joka joulu lauluvihko on yhteislauluna laulettava läpi ennenkuin päästään ruokapöytään. Sitten myös leikitään ja tanssitaan piiriä, isot ja pienet. Katsos .. näin näin tonttu ukko.. ruista leipoo. Ja mm kehrätkäämme silkkilankaa .. hienonmpaa, kuin hiuskarvaa ...


Minun betonista valama peikkotyttö kyyhöttää kukkapenkissä

Nyt laulajaiset pidetään vuorostaan pitkästä aikaa meillä 5.12 lauantaina. Taitaa ollakin kolmas kerta meillä. Juhlien valmisteluissa ei liiemmin ole vaivaa, kun juhlat pidetään nyyttikesteinä. Jokainen ilmoittautunut perhekunta tuo esim laatikoita, suolakalaa ym mistä sovimme etukäteen.

Tänään järjestelin ja somistin vähän pihaa. Jouluvalot pitäisi laittaa ulos seuraavaksi. Otin myös kuvia.

Pihassa on tuo uima-allas "monttu" ja sen eteen nostin särmin, mihin ripustin juluvalot (ei nyt näy päivällä). Jukka laittaa sit lisää vielä valoja etupihalle.

Isäni Aarne 2.

Kun isältäni kysyi, miksi hän on eläkkeellä, kertoi hän kärsivänsä sydänviasta ja verenpaineesta. Mummoni Hildan kertomana kuitenkin tiesin, kyse oli skitsofreniasta. Asuin mieheni kanssa Siuntiossa, joten isäni tapaamiset olivat satunnaisia vierailuja tai auttamista, kun hän oli pulassa. Isälleni sattui merkillisiä tapauksia, mitä ilmeisesti aiheutui vain isäni kaltaisille ihmisille.



Isäni oli ylipainoinen. Hämäävää oli, että usein Aarne vaikutti puheineen aivan normaalilta. Hänellä sekavuus olikin kausittaista. Nuorempana Aarne oli ollut pitkiä aikoja Nikkilän sairaalassa. Erikoista oli, että hän oli pitkään seurustellut erään sairaanhoitajan kanssa täältä sairaalasta.

Kerran isäni soitti, ettei hänellä ole rahaa ruokaan. Kun hän oli aamulla herännyt, oli lompakko hävinnyt asunnosta. Isäni kertoi, että asunnossa oli ollut naisvieras yötä, ehkä nainen oli sen varastanut. Asuntoon naiselta oli jäänyt vaatteita ja käsilaukku. Laukun sisältä löytyi puhelinmuistio. Pyysin isää kuvailemaan, miltä nainen näytti ja antamaan minulle puhelinnumeroita muistiosta.

Alussa numeroista ei osattu sanoa, kuka nainen oli. Vihdoin tärppäsi, puhelimessa oli naisen veli. Puhuin alussa vain naisen kadonneesta käsilaukusta ja sain selvitettyä hänen nimensä. Lopuksi kerroin, että syytämme naista lompakon varastamisesta, jos hän ei palauta rahoja isälleni. Ilmeisesti nainen palasi isäni asunnolle, koska hänen raha-asiansa järjestyivät.

Isäni oli ollut vuorostaan itse kylässä. Emännän ompelukoneesta oli tullut selvästi vaarallista kaasua ulos. Isäni oli silmänräpäyksessä hoksannut heittää ompelukoneen alas parvekkeelta pihalle, ennen sen räjähtämistä. Isä oli tyytyväinen urotekoonsa, ilman hänen nopeaa reaktiokykyään ihmiset olisi olleet vaarassa.

Oli kevät ja vappu tulossa. Isäni alkoi soittelemaan minulle peräkkäisinä iltoina ja ikävä kyllä yölläkin. Nyt tällä kertaa isäni oli innoissaan. Hän halusi järjestää minulle tyttärelleen oikein kunnon ylioppilasjuhlat. Selvitin hänelle - en ole ylioppilas, enkä juhlia tarvitse. Isäni oli kuitenkin tosissaan, hänen mielestään riitti, että ostamme ylioppilaslakin ja pidämme juhlat. Olin nähtävästi pettänyt isäni toiveet ylioppilaaksi pääsystä. Olisipa se noin helppoa ollutkin.

Rakensimme omakotitaloamme Siuntioon, vuonna 1981 ja 1982. Rakentaminen inspiroi isääni siinä määrin, että hän alkoi remontoida omaa yksiötään myös. Hän oli mm sahannut sänkynsä kappaleiksi. Seinässä luki ” herneketo”. Keittiön kaapin ovet oli irroteltu, verhot leikattu saksilla lyhyeksi, TV:n sisältö oli tyhjennetty kuorestaan lattialle. Isän sisko kertoi Aarnen aiemmin keittäneen muovisangossa vettä hellalla. Kun sanko oli sulanut ja vedet lattialla, oli isä imuroinut vedet, jolloin imurikin hajosi siihen paikkaan. Asunnon hävityksen vuoksi menimme katsomaan Aarnea Puotilaan. Isä oli taas touhukas, hän oli sulattamassa jääkaappia. Hän oli kääntänyt jääkaapin keittiössä ylösalaisin. Isän mielestä kaappi sulaisi niin päin nopeammin.



Minun oli vaikea etsiä kuvaa, mikä ilmentäsi isäni arkea. Ei hän ollut maailman musertama, kuten mielenterveyden potilaista helposti ajatellaan. Hän oli oikeastaan optimisinen ja idearikas ja onnellinen, kunhan omat visiot toteutuivat. Törmäyskurssilla oltiin vain silloin, kun muut joutuivat puuttumaan hänen tekemisiinsä. Ei se hankalaa hänelle ollut, vaan muille.

Isääni olisi pitänyt hoitaa aika ajoin sairaalassa, mutta tätähän se avohoito oli, ja omaiset sai pitää huolta vajaakuntoisista. Isästäni huolehtiminen oli hankalaa, kun häneltä sairaudentunto puuttui. Aarne nautti myös alkoholia, varsinkin jos kavereita kyläili. Alkoholi ei missään nimessä sopinut yhteen psykelääkkeiden kanssa. Kielsin häntä usein kaljoittelemasta. Isäni peruste oluen nauttimiselle oli mallasjuoman tervehdyttävä vaikutus. Nimittäin vain riittävästi juomalla olutta ihohuokoset pysyivät avoimina, selvitti isäni. Kun minä en juonut olutta, en voinut olla perillä juoman terveysvaikutuksistakaan. Enpä tosiaankaan.

Isäni Aarne

Oikea isäni Aarne oli skitsofreenikko. Olen tähän saakka vaiennut isäni sairaudesta ja tekemisistä. Isäni kuolemasta on kulunut 20-vuotta. Nyt kun minulla on omia lapsia, olen tulossa toisiin ajatuksiin, miksi en voisi kertoa isästäni. Isäni eläessä jaksoin suhtautua huumorilla hänen oivalluksiinsa, tiettyyn pisteeseen



saakka. Isäni itse halusi jakaa elämän ohjeitaan ja ideoitaan laajemmallekin tuttavapiireihin. Hänen ajatuksensa olivat yleishyödyllisiä ja mallikelpoisia hänen omasta mielestään. Siis eivät mitään salaisuuksia.

( Isästäni kerron lisää jatko-osissa 2. ja 3. vielä myöhemmin)

Kirjoitan blogissani isästäni esim seuraavista syistä.

- Isästäni kirjoittamalla voin purkaa kokemaani ahdistusta, ja ehkä saada toisilta myötätuntoakin
- Kukaan ei isääni muistaisi, jos en minä hänestä kertoisi
- Kirjoitan isästäni kertomukset talteen pojilleni
- Ehkä antaa lohtua ja vertaistukea toisille, joilla isä/äiti ei ole ollut kaikin puolin mallikelpionen
- Minulla ei muutoinkaan ole elämässäni ollut salaisuuksia. Salatut asiat ovat yleensä liittyneet toisiin ihmisiin


Isäni nuorena

Todellisuudessa en tiennyt pitääkö minun nauraa vai itkeä isäni jutuille ja tekemisille. Joskus nauroin, joskus itkin ja välillä ahdistuin. Isästäni olen edelleen ahdistunut, koska tietyssä vaiheessa minun oli päästettävä hänestä irti. Roolimme olivat päälaellaan, minä olin aikuinen ja hän 50-vuotias lapsi. Lopulta en enää nuorena naisena jaksanut selvitellä hänen ongelmiaan, tai valvoa öitä, olihan minun mentävä töihin aamuisin. Alussa tutustuessani häneen 22-vuotiaana oli minun tarkoitus häntä auttaa.

Synnyinkotini Kalliossa 1950-luku

Nuorena isäni oli komea mies, joka tummine hiuksineen muistutti Elvistä. Hän oli muuttanut pohjois -Savosta Helsinkiin vanhempien sisarustensa luo. Armeijan hän suoritti laivastossa. Helsingissä hän tutustui äitiini ja he menivät naimisiin 1950-luvun alkuvuosina. Sitten synnyin minä vuonna 1956, jolloin asuimme Kalliossa 4:llä linjalla, puutalossa, pienessä yksiössä. Yksiön omisti mummoni Hilda. Isäni harrasti mm valokuvausta ja hän teki runsaasti omatekoisia musta-valko kuvia minusta kun olin pieni. Valokuvat ovat äidilläni edelleen tallessa. Kuvat muistuttaa minua siitä, miten tärkeä lapsi olin isälleni. Elämä silloin oli vielä täysin normaalia. Mummoni kertoi, että hän oli avustanut rahallisesti isääni suorittamaan kuorma-auton ajokortin. Äitini teki valtiolla puhelinvälittäjänä vuorotyötä. Kun isälläni alkoi ilmetä skitsofeenisiä oireita, äitini ja minun elämä muuttui mahdottomaksi hänen kanssaan.


Mummoni talossa Puistolassa

Äitini erosi isästäni kun olin 3 vuoden vanha. Muutimme pois Helsingistä Kalliosta 14km päähän Puistolaan mummoni Hildan taloon. Vaarini Uno Hjalmar kuoli, kun olin 4 vuotias. Puistolassa mummoni ja enoni Terho asuivat yläkerrassa. Minä ja äiti asuttiin alakerrassa. Järjestely oli hyvä. Sain ison perheen, missä olin ainoa lapsi. Vuosien kuluessa kiinnyin kovin mummooni Hildaan, koska hän hoiti minua päivisin ja iltaisin, äitini käydessä töissä.


Mummolan perheeni

Äiti löysi toisen miehen Taunon, kun olin 4-5 vuoden vanha. Taunon kanssa he menivät naimisiin, kun olin 8-vuotias. En sitten Aarne isääni nähnyt lapsuudessani, kun en halunnut. Olihan minulla isä Tauno. Sain siskon, kun olin 10-vuoden ikäinen. Kun olin aikuinen, päätin että tutustun isääni uudelleen. Tälle uudelle tutustumiselle oli tilaisuus, kun yhdessä Aarne isäni kanssa matkustimme ukkini hautajaisiin keski-Suomeen. Tapasin silloin tällöin isääni, joka pysytteli poikamiehenä. Kävin häntä katsomassa Helsingissä Itäisellä Brahenkadulla ja myöhemmin 1980-luvulla Puotilassa, minne hän muutti.

Aarne Karjusen pankki, Hakaniemi

1980- luvun alkuvuosina isäni soitteli läpi kaikki tuttavansa. Isäni aikoi perustaa Hakaniemeen Aarne Karjusen pankin. Pienetkin talletukset olisivat tervetulleita hänen uuteen pankkiinsa. Tuttaville ja sukulaisille hän varmistaisi erityisen hyvän koron. Varat olisivat isäni pankissa varmassa tallessa, hänhän toimisi itse pankin johtajana. Kun mummoni kuuli isäni pankki-ideasta, soitti hän minulle ja kyseli olinko antanut isälleni rahaa pankin perustamista varten ? En takuulla ollut antanut. Mummon kanssa keskustelimme myös siitä, mitä jos jotkut isän kaverit ” muut avopotilaat” päätyivät antamaan rahojaan isäni pankkiin. Isällä oli kavereita, ja kokemusta minulla oli siitä, että yhteistyöstä hänen projekteissaan saattoi syntyä melkoinen soppa. Mummolle jouduin kertomaan, etten tunne isäni kavereita, enkä jaksa lähteä heille soittelemaan.
( Isästäni kerron lisää jatko-osissa 2. ja 3. vielä myöhemmin)

Sulttaanien herkku selätti hampurilaisen

Kyllä minua hymyilytti kun maanantaina iltapäivällä TV:stä tuli Hullu Juttu sarjaan kuuluva reportaasi turkkilaisista pitseria-kebapruokapaikoista Suomessa. Nykyisin nakkikioskit tai perinteiset kyläbaaritkaan ei enää vedä asiakkaita, kuten ennen. Syy on siinä, että kadun toisella puolella on tarjottavana tuhdimpaa evästä; kebappia tai pitsaa miltei samaan hintaan !


Ennen kioskien kyljessä värjöteltiin sateessa ja pakkasessa nakkisämpylää haukkaillen. Nyt Suomessa kylien raitilla ei enää suostuta palelemaan, vaan kävellään sisään lämpimään turkkilaiseen pitseriaan. Tilataan mitä halutaan turkkilaisesta menustä ja 20 minuutuin kuluttua saadaan pöytään kuuma höyryävä annos ruokaa 5,50 -8 eurolla. Ohjelmassa esimerkkinä oli Kouvola ja kaupungin ympäristö, mistä löytyi vaivatta vajaan kilometrin välein noin 20 turkkilaista ruokapaikkaa. Pitserioissa oli miltei kaikissa samat ruokalistat, pieniä vivahteita lukuun ottamatta. Keittiöissä kebaplihat pyöri joka ravintolassa samanlaisissa vartaissa ja lihasta leikattiin ohuita siivuja samannäköisillä leikkureillakin.



Kebap tarkoittaa paahdettua lihaa. Kun Suomessa puhutaan kebapista, tarkoitetaan sillä nimenomaan döner kebapia eli pystysuuntaan pyörivää lihavarrasta. Turkissa döner kebap on arkinen pikaruoka ja liha on vapaana kasvanutta lammasta. Suomessa käytetään joko nautaa tai erilaisia lihamassasekoituksia. Kysyn vaan miksi meillä Suomessa ei ole tarjolla oikeaa lammasta ?


Kebap-paikkojen esittelyistä päätellen Kouvolassa syödään ulkosalla pääsääntöisesti vain pitsaa tai kebappia, vaihtoehtoisesti riisipedillä tai vehnärullaan käärittynä. Olen samaa mieltä itsekkin, söisin enemmin kebapin sisällä ravintolassa, kun nakkisämpylän ulkona. Tiedän, että turkkilaisten monopoli kyläravintoloittemme omistajina on totta, koska pienessä 5000 tuhannen asukkaan Siuntiossamme on toiminut pitkään turkkilaisten veljesten ylläpitämä pitseria, keskellä kylää. Jos pojillemme ei jostain syystä saada järjestettyä ruokaa iltapäiväksi, antaa isä heille käyttöön 9,70 euron lounassetelit molemmille. Tyytyväisinä pojat kantavatkin kotiin mieleiset pitsat. Lounassetelin arvo riittää vielä kokisjuomiinkin.

Turkkilaiset työskentelee omissa ravintoloissa perheyhteisönä, osa lapsista palkatta. Yhteisölle riittää, että vanhemmat saavat palkan. Alhaiset palkkakustannukset takaavat lounasruokailijoille edulliset ateriahinnat. Haittana on tietenkin se, ettei perheenjäsenille kartu Suomessa lainkaan eläketurvaa, kun palkkaa ei makseta heille henkilökohtaisesti. Turkkilaisilla yrittäjäperheillä on myös paljon lapsia. Kun lapset aikuistuu, löytyy jopa morsiankin Turkista, kerrottiin ohjelmassa. Suomalaisille yrittäjille vastaava ravintolatoiminta ei ole kannattavaa. Suomalaisen yrittäjän perhe harvemmin suostuisi palkattoman työn tekemiseen.

Kouvolassa kebapyrittäjä kertoi itselleen jäävän palkkaa käteen n 1.500 euroa kuussa. Summa on reilusti alle Suomen vähimmäispalkan, mitä työntekijälle tulee maksaa täysipäiväisestä työstä. Minulla ei ole pahaa sanottavaa turkkilaisista yrittäjistä. Päinvastoin, he tekevät työtä elinkeinonsa edestä siinä, missä suomalaiset kääntyvät työvoimatoimiston asiakkaiksi. Turkkilaisten yrittäjien asettumista tänne pohjolaan voidaan pitää omaleimaisena kulttuurilisänä. Eipä olisi osannut Siuntion ikonimme kansalliskirjailija Aleksis Kivi tätä erikoisuutta todeksi uskoa. Siuntiossa kirjalija asui pitkään pitoemäntä Charlotta Lönqvistin talossa. Pitoemäntä ammattina merkitsee nykykielellä gateringyrittäjää, ja miksei tänä päivänä nimike yhtä hyvin tarkoittaisi kebapyritystäkin.



Oma mieliherkkuni Turkissa on ylläoleva Dürüm Adana (tulinen letturulla), minkä kanssa on aivan pakko juoda pullollinen kylmää Efes-olutta. Siuntiossa saan tyytyä riisikebapiin, kun muita vaihtoehtoja ei ole tarjolla (paitsi pitsaa). Istanbulissa kerran saatiin tilatuksi aivan mahtavan hyvää munakoisoa täytteellä. Toista kertaa en ole osannut sitä tilata, kun en tiedä ruoan nimeä. Olen taltioinut puhelimeeni herkkuruokien nimiä, kun haluan tallettaa ne varmaan paikkaan, mikä olisi myös mukanani, kun turkkilaisessa ravintolassa tilaan sopivaa ruokaa. Joskohan tästä soittaisin - sebze yemeği:lle ? Toivon joululahjaksi turkkilaista ruokakirjaa, joten saas nähdä muistaako pukki huomioida toivomustani.