Isäni Aarne

Oikea isäni Aarne oli skitsofreenikko. Olen tähän saakka vaiennut isäni sairaudesta ja tekemisistä. Isäni kuolemasta on kulunut 20-vuotta. Nyt kun minulla on omia lapsia, olen tulossa toisiin ajatuksiin, miksi en voisi kertoa isästäni. Isäni eläessä jaksoin suhtautua huumorilla hänen oivalluksiinsa, tiettyyn pisteeseen



saakka. Isäni itse halusi jakaa elämän ohjeitaan ja ideoitaan laajemmallekin tuttavapiireihin. Hänen ajatuksensa olivat yleishyödyllisiä ja mallikelpoisia hänen omasta mielestään. Siis eivät mitään salaisuuksia.

( Isästäni kerron lisää jatko-osissa 2. ja 3. vielä myöhemmin)

Kirjoitan blogissani isästäni esim seuraavista syistä.

- Isästäni kirjoittamalla voin purkaa kokemaani ahdistusta, ja ehkä saada toisilta myötätuntoakin
- Kukaan ei isääni muistaisi, jos en minä hänestä kertoisi
- Kirjoitan isästäni kertomukset talteen pojilleni
- Ehkä antaa lohtua ja vertaistukea toisille, joilla isä/äiti ei ole ollut kaikin puolin mallikelpionen
- Minulla ei muutoinkaan ole elämässäni ollut salaisuuksia. Salatut asiat ovat yleensä liittyneet toisiin ihmisiin


Isäni nuorena

Todellisuudessa en tiennyt pitääkö minun nauraa vai itkeä isäni jutuille ja tekemisille. Joskus nauroin, joskus itkin ja välillä ahdistuin. Isästäni olen edelleen ahdistunut, koska tietyssä vaiheessa minun oli päästettävä hänestä irti. Roolimme olivat päälaellaan, minä olin aikuinen ja hän 50-vuotias lapsi. Lopulta en enää nuorena naisena jaksanut selvitellä hänen ongelmiaan, tai valvoa öitä, olihan minun mentävä töihin aamuisin. Alussa tutustuessani häneen 22-vuotiaana oli minun tarkoitus häntä auttaa.

Synnyinkotini Kalliossa 1950-luku

Nuorena isäni oli komea mies, joka tummine hiuksineen muistutti Elvistä. Hän oli muuttanut pohjois -Savosta Helsinkiin vanhempien sisarustensa luo. Armeijan hän suoritti laivastossa. Helsingissä hän tutustui äitiini ja he menivät naimisiin 1950-luvun alkuvuosina. Sitten synnyin minä vuonna 1956, jolloin asuimme Kalliossa 4:llä linjalla, puutalossa, pienessä yksiössä. Yksiön omisti mummoni Hilda. Isäni harrasti mm valokuvausta ja hän teki runsaasti omatekoisia musta-valko kuvia minusta kun olin pieni. Valokuvat ovat äidilläni edelleen tallessa. Kuvat muistuttaa minua siitä, miten tärkeä lapsi olin isälleni. Elämä silloin oli vielä täysin normaalia. Mummoni kertoi, että hän oli avustanut rahallisesti isääni suorittamaan kuorma-auton ajokortin. Äitini teki valtiolla puhelinvälittäjänä vuorotyötä. Kun isälläni alkoi ilmetä skitsofeenisiä oireita, äitini ja minun elämä muuttui mahdottomaksi hänen kanssaan.


Mummoni talossa Puistolassa

Äitini erosi isästäni kun olin 3 vuoden vanha. Muutimme pois Helsingistä Kalliosta 14km päähän Puistolaan mummoni Hildan taloon. Vaarini Uno Hjalmar kuoli, kun olin 4 vuotias. Puistolassa mummoni ja enoni Terho asuivat yläkerrassa. Minä ja äiti asuttiin alakerrassa. Järjestely oli hyvä. Sain ison perheen, missä olin ainoa lapsi. Vuosien kuluessa kiinnyin kovin mummooni Hildaan, koska hän hoiti minua päivisin ja iltaisin, äitini käydessä töissä.


Mummolan perheeni

Äiti löysi toisen miehen Taunon, kun olin 4-5 vuoden vanha. Taunon kanssa he menivät naimisiin, kun olin 8-vuotias. En sitten Aarne isääni nähnyt lapsuudessani, kun en halunnut. Olihan minulla isä Tauno. Sain siskon, kun olin 10-vuoden ikäinen. Kun olin aikuinen, päätin että tutustun isääni uudelleen. Tälle uudelle tutustumiselle oli tilaisuus, kun yhdessä Aarne isäni kanssa matkustimme ukkini hautajaisiin keski-Suomeen. Tapasin silloin tällöin isääni, joka pysytteli poikamiehenä. Kävin häntä katsomassa Helsingissä Itäisellä Brahenkadulla ja myöhemmin 1980-luvulla Puotilassa, minne hän muutti.

Aarne Karjusen pankki, Hakaniemi

1980- luvun alkuvuosina isäni soitteli läpi kaikki tuttavansa. Isäni aikoi perustaa Hakaniemeen Aarne Karjusen pankin. Pienetkin talletukset olisivat tervetulleita hänen uuteen pankkiinsa. Tuttaville ja sukulaisille hän varmistaisi erityisen hyvän koron. Varat olisivat isäni pankissa varmassa tallessa, hänhän toimisi itse pankin johtajana. Kun mummoni kuuli isäni pankki-ideasta, soitti hän minulle ja kyseli olinko antanut isälleni rahaa pankin perustamista varten ? En takuulla ollut antanut. Mummon kanssa keskustelimme myös siitä, mitä jos jotkut isän kaverit ” muut avopotilaat” päätyivät antamaan rahojaan isäni pankkiin. Isällä oli kavereita, ja kokemusta minulla oli siitä, että yhteistyöstä hänen projekteissaan saattoi syntyä melkoinen soppa. Mummolle jouduin kertomaan, etten tunne isäni kavereita, enkä jaksa lähteä heille soittelemaan.
( Isästäni kerron lisää jatko-osissa 2. ja 3. vielä myöhemmin)