Aarne ja epäilyttävät appelsiinit, 3. osa

Aika alkaa himmentää muistoja isästäni Aarnesta. Tavanmukaista on, että kriittisessä tilassa skitsofreenikko joutuu pakkohoitoon, koska esim lääkkeet on voineet jäädä ottamatta. Mieleltään sairaat näkevät usein päinvastaisen kuvan sairaalahoidosta ja auttamisesta. Heidän mielestään apu sairaalassa voi olla kiduttamista ja lääkkeitten tuputtaminen myrkyttämistä. Vastaväitteistä huolimatta olisin suonut isälleni hoidon sairaalassa, koska hän ei ymmärtänyt omaa parastaan.



Myrkkyä appelsiineissä ?

Isäni oli soitellut ja valittanut, ettei hän sydänvikansa vuoksi jaksa kantaa ruokakasseja yläkertaan asuntoonsa, kun kerrostalossa ei ollut hissiä. Isä ei välittänyt vihanneksista, ja siksi hänen ruokavaliossaan oli paljon parannettavaa. Ajattelin, että Aarne voisi saada itselleen kodinhoitajan palvelun kaupungilta. Asia järjestyikin isäni lääkärinlausuntojen perusteella. Kodinhoitajien esimiehelle selvitin tarkasti, millaista apua Aarne tarvitsee. Kotipalvelun käynnistyttyä isäni alkoikin heti soittelemaan minulle ja valittamaan, ettei kodinhoitajat suostu ostamaan hänelle olutta tai tupakkaakaan. Lisäksi hänet yritetään myrkyttää appelsiineillä, mitä hoitajat ostavat hänelle vastoin hänen toiveitaan.

Kului viikkoja, ja kodihoitajien toimistosta soitettiin minulle. Toimiston esimiehen mukaan nuoret kodinhoitajat pelkäsivät Aarnea, eikä isäni asuntoon haluttu enää mennä vapaaehtoisesti. Asia ei yllättänyt minua, ja sovimmekin esimiehen kanssa, että kodinhoidon avun isälleni voi heti lopettaa. Vahinko, Aarne ei ollut riittävän motivoitunut ottamaan vastaan ulkopuolista apua.

Silloin tällöin keskustelin isäni iäkkäiden sisarten kanssa puhelimessa. Sisarten kyselyt minulta olivat jollain tapaa merkillisiä, ja jäin hämilleni heidän kiusallisista kysymyksistään. Asia ratkesi, kun mummoni kysyi suoraan minulta ” pahoinpiteleekö mieheni minua ? ” Aarne kun oli sellaista väittänyt hänelle puhelimessa. Olin siis mieheni pahoinpitelemä tytär- rassukka, kenet Aarne aikoi pelastaa turvaan omasta kodistaan !


Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että isäni oli muuttunut agressiiviseksi miestäni Jukkaa kohtaan. Aarne eli kuvitelmassaan, että mieheni on vaaraksi minulle. Isäni vainoharhat muuttuivatkin pelottaviksi uhkakuviksi. En jaksanut taistella enää isäni sairautta "tuulimyllyä" vastaan ja päätin ottaa etäisyyttä häneen. Myös mummoni Hilda oli huolissaan jaksamisestani isäni vuoksi. Mummo oli kekseliäs ja ehdotti, että hän kertoo isälleni minun muuttaneen Englantiin ulkomaille mieheni kanssa. Näin tapahtuikin. Lähettelin Aarnelle postikortteja ulkomailta, missä milloinkin lomailimme.

Kului vuosia. Viimeinen tapaamisemme oli isän hautajaiset 1990-luvun alussa. Aarne oli menehtynyt sydänsairauteensa. Tietenkin minua kadutti, että isäni ainoana lapsena olin jättänyt hänet yksin. Totuus oli kuitenkin se, etten olisi pitempään kestänyt henkistä stressiä, mitä tahtomattani koin hänen vuokseen. Haluan kuitenkin muistaa isääni lämmöllä, niin terveenä kuin hänen sairainakin vuosinaan.

Kun olen kertonut Aarnesta läheisille ystävilleni, olen saanut hämmästyksekseni kuulla, että vastaavia " vaikeuksia " on muutkin kokeneet läheistensä taholta, ilman, että hankaluuksien takana edes olisi mitään varsinaista sairautta. Voin kertoa isästäni, koska hän itse ei ollut vastuussa käytöksestään. Olen antanut myötätuntoa ystävilleni, jotka ovat kokeneet, miten ahdistavaa elämä voikaan olla, jos tuttu ihminen provosoi tavalla tai toisella läheistensä elämää.