Sulttaanien herkku selätti hampurilaisen

Kyllä minua hymyilytti kun maanantaina iltapäivällä TV:stä tuli Hullu Juttu sarjaan kuuluva reportaasi turkkilaisista pitseria-kebapruokapaikoista Suomessa. Nykyisin nakkikioskit tai perinteiset kyläbaaritkaan ei enää vedä asiakkaita, kuten ennen. Syy on siinä, että kadun toisella puolella on tarjottavana tuhdimpaa evästä; kebappia tai pitsaa miltei samaan hintaan !


Ennen kioskien kyljessä värjöteltiin sateessa ja pakkasessa nakkisämpylää haukkaillen. Nyt Suomessa kylien raitilla ei enää suostuta palelemaan, vaan kävellään sisään lämpimään turkkilaiseen pitseriaan. Tilataan mitä halutaan turkkilaisesta menustä ja 20 minuutuin kuluttua saadaan pöytään kuuma höyryävä annos ruokaa 5,50 -8 eurolla. Ohjelmassa esimerkkinä oli Kouvola ja kaupungin ympäristö, mistä löytyi vaivatta vajaan kilometrin välein noin 20 turkkilaista ruokapaikkaa. Pitserioissa oli miltei kaikissa samat ruokalistat, pieniä vivahteita lukuun ottamatta. Keittiöissä kebaplihat pyöri joka ravintolassa samanlaisissa vartaissa ja lihasta leikattiin ohuita siivuja samannäköisillä leikkureillakin.



Kebap tarkoittaa paahdettua lihaa. Kun Suomessa puhutaan kebapista, tarkoitetaan sillä nimenomaan döner kebapia eli pystysuuntaan pyörivää lihavarrasta. Turkissa döner kebap on arkinen pikaruoka ja liha on vapaana kasvanutta lammasta. Suomessa käytetään joko nautaa tai erilaisia lihamassasekoituksia. Kysyn vaan miksi meillä Suomessa ei ole tarjolla oikeaa lammasta ?


Kebap-paikkojen esittelyistä päätellen Kouvolassa syödään ulkosalla pääsääntöisesti vain pitsaa tai kebappia, vaihtoehtoisesti riisipedillä tai vehnärullaan käärittynä. Olen samaa mieltä itsekkin, söisin enemmin kebapin sisällä ravintolassa, kun nakkisämpylän ulkona. Tiedän, että turkkilaisten monopoli kyläravintoloittemme omistajina on totta, koska pienessä 5000 tuhannen asukkaan Siuntiossamme on toiminut pitkään turkkilaisten veljesten ylläpitämä pitseria, keskellä kylää. Jos pojillemme ei jostain syystä saada järjestettyä ruokaa iltapäiväksi, antaa isä heille käyttöön 9,70 euron lounassetelit molemmille. Tyytyväisinä pojat kantavatkin kotiin mieleiset pitsat. Lounassetelin arvo riittää vielä kokisjuomiinkin.

Turkkilaiset työskentelee omissa ravintoloissa perheyhteisönä, osa lapsista palkatta. Yhteisölle riittää, että vanhemmat saavat palkan. Alhaiset palkkakustannukset takaavat lounasruokailijoille edulliset ateriahinnat. Haittana on tietenkin se, ettei perheenjäsenille kartu Suomessa lainkaan eläketurvaa, kun palkkaa ei makseta heille henkilökohtaisesti. Turkkilaisilla yrittäjäperheillä on myös paljon lapsia. Kun lapset aikuistuu, löytyy jopa morsiankin Turkista, kerrottiin ohjelmassa. Suomalaisille yrittäjille vastaava ravintolatoiminta ei ole kannattavaa. Suomalaisen yrittäjän perhe harvemmin suostuisi palkattoman työn tekemiseen.

Kouvolassa kebapyrittäjä kertoi itselleen jäävän palkkaa käteen n 1.500 euroa kuussa. Summa on reilusti alle Suomen vähimmäispalkan, mitä työntekijälle tulee maksaa täysipäiväisestä työstä. Minulla ei ole pahaa sanottavaa turkkilaisista yrittäjistä. Päinvastoin, he tekevät työtä elinkeinonsa edestä siinä, missä suomalaiset kääntyvät työvoimatoimiston asiakkaiksi. Turkkilaisten yrittäjien asettumista tänne pohjolaan voidaan pitää omaleimaisena kulttuurilisänä. Eipä olisi osannut Siuntion ikonimme kansalliskirjailija Aleksis Kivi tätä erikoisuutta todeksi uskoa. Siuntiossa kirjalija asui pitkään pitoemäntä Charlotta Lönqvistin talossa. Pitoemäntä ammattina merkitsee nykykielellä gateringyrittäjää, ja miksei tänä päivänä nimike yhtä hyvin tarkoittaisi kebapyritystäkin.



Oma mieliherkkuni Turkissa on ylläoleva Dürüm Adana (tulinen letturulla), minkä kanssa on aivan pakko juoda pullollinen kylmää Efes-olutta. Siuntiossa saan tyytyä riisikebapiin, kun muita vaihtoehtoja ei ole tarjolla (paitsi pitsaa). Istanbulissa kerran saatiin tilatuksi aivan mahtavan hyvää munakoisoa täytteellä. Toista kertaa en ole osannut sitä tilata, kun en tiedä ruoan nimeä. Olen taltioinut puhelimeeni herkkuruokien nimiä, kun haluan tallettaa ne varmaan paikkaan, mikä olisi myös mukanani, kun turkkilaisessa ravintolassa tilaan sopivaa ruokaa. Joskohan tästä soittaisin - sebze yemeği:lle ? Toivon joululahjaksi turkkilaista ruokakirjaa, joten saas nähdä muistaako pukki huomioida toivomustani.