Tantta - kamarineiti Pietarin hovista

Kun aikanaan perustin blogini, oli tarkoitukseni kirjoittaa eläväksi tarinoita, joita mummoni oli minulle kertonut omasta nuoruudestaan ja elämästään. Mummoni Hilda syntyi vuonna 1898, ja kuoli vuonna 2001, mistä voi päätellä hänen kokeneen elämässään 3 eri vuosisadan aikuista elämää, sisällisotaa, Venäjän vallan jälkeistä itsenäisyyttä ja kahta eri sotaa Neuvostoliittoa vastaan. Mummon muistoihin kuului


Tässä minä istun tyynyllä, joka arvatenkin on saatu mummolaan Tantan perintönä

kertomukset Pietarista, sillä vaarini Uno Hjalmar oli syntynyt tässä kaupungissa 1902 suomalaiseen rautatieläisperheeseen. Vaarin lapsuuden muistot Pietarista oli sadat kerrat kerrottu kotona vaimolle, Hildalle. Elävä todistaja silloisen Pietarin loistosta ja ylimysten hoveista oli vaarini täti - Tantta. En nyt muista hänen oikeaa nimeään, mutta saan sen tarkastetuksi samasta hautakivestä Malmilta, missä lepäävät Hilda ja Hjalmarkin. Tantta Pietarista oli oikea Lady- venäläisittäin. Koska hän oli Pietarissa työskennellyt hovineitinä ylhäisöperheessä, oli hänen käytöksensä kuin muukin olemuksensa tavanomaista paljon hienostuneempaa. Nuorena Tantta oli ollut naimisissa, mutta vain hetken, kun aviomies oli yllättäen kuollut. Kun Tantta oli nuori kuului hänen elämäänsä kesät Krimillä, missä Venäjän ylhäisö vietti lomiaan. Näistä Krimin kesälomista Tantta kertoi äidilleni tarinoita, kun äitini oli pieni tyttö. Venjällä Tantallla tai Hjalmarillakaan ei ollut paljoa sukua, ja siksi Tantta saikin olla äitini ainut täti, joka merkitsi hänelle paljon. Ennen kaikkea Tantan nuoruus, arvokkuus ja huikean yltäkylläinen elämä Pietarin hoveissa tekivät vaikutuksen äitiini. Äidistäni kertomukset yltäkylläisyydestä olivat erityisiä silloin, kun Suomi kävi sotaa Venäjää vastaan, ja kaikesta oli täällä puutetta. Tantta oli perheelle tärkeä sukulainen, ja äidilleni läheinen sydänystävä, näin olen ymmärtänyt.

Hilda ja Hjalmar asuivat Helsingissä Käpylässä ja myöhemmin Puistolassa, itse 1930- rakennetussa omakotitalossaan. Puistolassa samassa talossa asuin minäkin sittemmin 1950-luvulla. Lapsuuteeni kuului vanhat Tantan valokuvat Pietarista, hieno kettupuuhka, mandoliini ja muut hienot esineet, jotka olivat jääneet vaarilleni perinnöksi Tantalta. Perinnöksi oli jäänyt myös Tantan osakehuoneisto Helsingistä Vänrikki Ståhlinkadulta.

Kun Tantta Venäjän vallankumouksen jälkeen joutui muuttamaan Suomeen, kuten vaarinikin, ei entisellä kamarineidillä suinkaan ollut helppoa yksin. Oli oltava työpaikka täälläkin. Tantta tekikin työtä VR:llä vaunuemäntänä junissa, jotka kulkivat Helsinki Pietari väliä. Tantta puhui venäjää ylhäisön aksentilla tavallisille matkalaisille ja ilmeisesti myös ruotsia ja suomea, kuten vaarinikin osasi puhua.



Viimeinen sivu Tantan kohtalosta on kuitenkin elämän nurjempaa puolta. Tantan vanhetessa ei vanhuus tullut yksin. Tuli dementia ja epämääräiset harhat, jolloin itsenäinen vanhuus ei enää tullut kysymykseen. Oli oltava hoidossa jossain, eikä mielellään ainakaan mielisairaalassa. Silloin oli tapana, että vanhuksista huolehtivat sukulaiset. Suomessa ainoat sukulaiset Tantalle olivat Hilda ja Hjalmar ja heidän lapsensa.
Niinpä Tantta sitten asui viimeiset vuotensa Puistolan talossa alakerrassa, yhdessä suuressa huoneessa. Vuosia myöhemmin äitini kertoi, että tuon huoneen ikkunat olivat laudoitettu kiinni, ettei Tantta päässyt karkaamaan. Tantan vaatetus oli ollut myös erikoista. Joskus hänellä oli päällään hienoja vaatteita, ja paljon. Joskus taas vaatetusta ei ollut juuri nimeksikään, kun hygieniasta oli pakko pitää huolta.



Kerran Puistolassa sattui harmittava vahinko, kertoi äitini. Dementoitunut Tantta-mummo oli päässyt karkuun. Tantta oli juossut ilkosillaan, ilman vaatteita tietä pitkin Puistolan asemalle. Täti oli alasti rynnistänyt sisälle asemarakennukseen,junalippua hankkimaan. Täti ei ehtinyt onneksi junaan, eikä Helsinkiin työpaikallensa, Pietarin junan emännäksi, minne hän oli ollut lähdössä, kuten ennenkin.

Kertomus Tantasta tuli nyt mieleeni, kun lähiviikkoina ensi iltansa saa elokuva Prinsessa, joka kertoo eräästä Kellokosken sairaalan hoidokista. Tantassa ja Prinsessassa on jotain samaa paljonkin, nimittäin ylemmyyttä ja runsain mitoin arvokkuutta, mitä meille harvoille on suotu.

Hammaskeiju kävi kylässä, taas

Hammaskeijua ei meillä kaivata enää, ja tuo pahanilmanlintu pysykööt poissa, niin kauan kun elän. Kun on kuollut, niin kumma kyllä toisilla on kallossaan edelleen kiinni hyvät ja toimivat hampaat. Ja se on väärin, että hyvät hampaat ovat jääneet täysin vaille käyttöä. Sen sijaan minä, joka (melkein) täysissä sielun ja ruumiin voimissa, saan taistella vähien ja huonojen hampaitteni kanssa. Purukalustoni on



kulunut kehnoksi ja miltei käyttökelvottomaksi. Viimeksi eilen takimmainen viisaudenhampaani halkesi pieneksi tyngäksi. Hampaitteni hoidattaminenkaan ei juuri auta, koska hampaani ovat niin paikatut, ettei uutta tilaa paikoille edes löydy. Suurin etuni on, että aidot etuhampaani ovat vielä tallella. Kuitenkaan leveämpään hymyyn minulla ei ole aihetta, koska jos nauruhermojani ärsyttää liikaa, näkyvät hymyni reunat hampaattomina. Ja se ei ole kaunista katseltavaa. Jos haluan onnistua kuvissa hyvin, on minun parempi pitää suuni kiinni, ettei ikävä totuus puuttuvista takahampaista paljastu.

Nuoruudessani minulla oli onni olla työpaikassa Neste Oy:llä, joka korvasi 70% työntekijöitten hammaslääkärikäynneistä. Seuraavaksi menin vakuutusyhtiöön töihin ja ensimmäiset asuntosäästörahamme kuluivat hammaslääkärikäynteihin. Minulta ja Jukalta vanhat amalgaamit vaihdettiin muovipaikoiksi. Suut näytti todella siisteiltä remontin jälkeen, mutta se oli kallista kosmetiikkaa. Nytkin perheemme hammaslääkärikulut pitäisi olla kohtuulliset, koska koko perheen kuluja korvataan mieheni työpaikalta IBM:stä Amerikkalaiseen malliin. Itselleni tuokaan ei enää riitä, koska minulta useat takahampaat ovat tippuneet tiehensä. Jos jotain pitäisi korjata, tarvitsisin kokonaan uudet hampaat taakse ylös. Minun pitäneekin toivoa uusia hampaita joululahjaksi.

Nuoruudessa hammaskeiju oli kodissa odotettu vieras, hakemaan pois turhat maitohampaat. Nyt odotan Hammaskeijua jälleen, en niinkään viemään hampaita pois, vaan tuomaan uudet.
Miten on muilla välit Hammaskeijun kanssa, onko annettu toiveita hampaiden korjaamisesta ?

En oikein lämpene allaolevan kuvan korutaiteelle, mutta lue mielenkiinnosta seuraava juttu:



Seuraavan kerran kun hammaskeiju vierailee kotonasi, voit lähettää hampaasi Australiaan, palkitulle hopeaseppä Polly van der Glassille. Polly on luonut korukokoelman, joka on valmistettu ihmisten hiuksista ja hampaista. Uskomatonta, mutta hampaita on ollut vaikeaa saada tarpeeksi ja lahjoitukset ovat Pollyn opinahjon työntekijöiden.

Siipi maassa

Nuorempi poikani 14 v on sairaalassa Tammisaaressa, ja siellä hän joutuu olemaan hoidossa 2 kuukautta, aina marraskuuhun. Sähköposteja olen lähettänyt tutuille. Yleensä blogiin kirjoittaminen on ollut itselleni terapiaa omissa vaikeuksissani, mutta nyt en voi jakaa huoliani kenenkään kanssa, kun kyse on pojastani.
Oma ahdistukseni on henkistä ja fyysistä, enkä mm jaksa kirjoittaa tänne blogiinikaan, mitä normaalisti viikottain tekisin. Olen syksyn kuluneilla viikoilla



vaeltanut yksin kotikuntamme metsissä ja rannoilla, joskus 2 tuntia ja joskus 4 -päämäärättä yhteen menoon. Ennen minulla on tarvinnut olla jokin syy, miksi menisin metsään - sieneen tai muuten marjoja keräämään. Nyt samoilen metsissä tuntikausia, ilman mitään tähdellisempää syytä, vain unohtaakseni pahan oloni. Jotain sentään olen saanut metsästä mukaani - joitain kanttarellejä ja tatteja. Myös muutaman valokuvan, jotka liitän tähän juttuuni.


Tämä puu kuvaa osuvasti tämänhetkistä mielialaani

Siiseli on oravansukuinen jyrsijä

Nyt kesällä selvisi, mitä eläimiä Sarköyssä pihassamme nämä pikkuvipeltäjät ovat. Ne asuvat pihamme aidan takana koloissaan, ja silloin tällöin ne vilahtavat pihaamme pienistä aidan rakosista. Luulin niitä joksikin maaoraviksi. Kesällä näin dokumentin


Puolasta eräältä vanhalta lentokentältä, jossa näitä samannäköisiä Tiku-Takuja asui paljon. Ne ovat oravan sukuisia SIISELEITÄ. Ajatella me saamme joka kesä Turkissa Sarköyssä ihan vierestä seurata näitten siiseleitten elämää ja puuhastelua ! Ne ovat myös melko harvinaisia pikku jyrsijöitä.

Niistä kerrotaan Googlessa seuraavaa:

Siiseli (Spermophilus citellus) on oravien (Sciuridae) heimoon kuuluva jyrsijä.

Ravinto

Siiseli syö pääosin kasvisravintoa, mutta sen ruokavalioon kuuluu myös jonkin verran eläinkunnan tuotteita.



Lisääntyminen

Poikaset syntyvät keväällä talviunesta heräämisen jälkeen. Naaras on tiineenä noin

25 vrk. Poikasia syntyy 6–8. Parin kuukauden iässä poikaset itsenäistyvät.

Levinneisyys

Siiseliä tavataan Keski- ja Itä-Euroopassa, Ukrainassa ja Mustanmeren seudulla.

Elinympäristö

Siiseli viihtyy aroilla, vuoristoniityillä ja kesantomailla.

Silkkaa Jatzzia, valokuvatorstain 169 haaste

En tiedä, mitä nämä tanssivat, mutta kuviteltakoon, että soundit olisi jatzzia. Hyvä kun keksin säästämälleni kuvalle käyttöä.

Melonit ja päärynä samassa kehossa

Kuinka kertoa turkkilaiselle bikinimyyjälle, että yläosa on aivan liian pieni ! Allaoleva video selvittäköön proplematiikkaa, mikä liittyy suuriin rintoihin ja niiden kätkemis- ja kannattelemisyrityksiimme. Sopivia alus/bikini -liivejä ei yksinkertaisesti tahdo löytyä minulle Helsingin kokoisesta kaupungista, saati sitten, että yrittäisin ostaa bikiniliivit itselleni jostain turistimatkalta. Neuvot on kalliit ja tervetulleet, jos osaatte suositella, missä myydään D-E kupin liivejä, ilman ärsyttäviä pitsejä.

Harmi video ei suostunut tähän liitteeksi. Siinä nuori nainen näyttää paljaat rintansa miesmyyjälle !

Meitä naisia on ulkomuodoltaan monen mallisia. Puhutaan yleisesti mm päärynävartalosta, missä yläosa, hartiat ja rinnat on pienet, mutta alaosa on polviin laskeutunut päärynän pohja. Sitävastoin minun vartaloni on ylhäältä levehkö ja masiivinen, kuin päärynä yösalaisin. Tässä asennossa hedelmä tuskin pystyssä pysyisi. Päärynävartaloni proplematiikkaa korostaa suuret rinnat, mitkä uhmaavat


Urheiluliivit, mukavan näköiset, tekokuitua

painovoimaa. Painon vaikutusta estämään olen hankkinut tukevia ja kiristäviä rintaliivejä. Adjektiiveista päätellen en vähääkään pidä liiveistä. En, vaikka ne olisivat kuinka kalliita ja naisellisia tahansa.

Ihoni on niin arka, että vain puuvillaiset vähäelastiset liivit käyvät minulle. Yleensä hengittävän puuvillaisen materiaalinsa puolesta minulle kävisivät vain imetysliivit, mitkä vähiten ärsyttää ihoa. Nyt aion uudistaa lookkiani, ja hankkia pehmeät ja elastiset sporttiliivit, eli mahdollisesti kuntoiluun tarkoitetut rintaliivit. Edullisimmillaan löydän uudet liivit Ellokselta n 17 eurolla. Olisi kiva kuulla, mitä sporttiliiveistä on pidetty, täyttävätkö ne tehtävänsä tai venyvätkö ne käytössä. Jos löydän hyvät ja sopivat, ostan tapani mukaan niitä useammat, vaikka eri värisinä. Koska kesällä liivien kanssa on kuuma, aion pitää niitä väljien lyhythihaisten paitapuseroitten alla. Liivit on yksivärisiä, joten paidan napit voisi pitää reilusti auki ylhäältä.



Sloggi liivit, puuvillaa !


Nämä ns Minimizer-liivit olisi mukavat ja kauniitkin

En voi käsittää, miksi toiset naiset haaveilee suuremmista rinnoista, vaikka omat olisi aivan sopusuhtaiset. Minusta suuruudesta ei ole ollut muuta kuin haittaa. Jo nuorena kuvittelin, että olisin parempi urheilija ja juoksija, mikäli rinnat ei pomppisi ylös alas. Epäilemättä ulokkeeni hidastaa menoani ja ovat aina tiellä. Myös uidessa on tunne, että kellukkeet olisivat aivan väärällä puolen kehoa. Lueskelin allaolevaa liiviopasta, jotta kykenisin tilaamaan postimyynnistä minulle parahaiten sopivan mallin. Jos liivit ei käy, ne voi palauttaa. Huomasin viime tingassa, ennen tilaamistani, että uhreiluliivitkin on polyamiidia ja elastiiniä, eli tekokuituisia. Onneksi keksin Elloksen sivustolta tällaiset puuvillaiset Sloggi liivit, mitkä aion tilata. Postimyynnistä saa tilattua sopivat, kun valitsee samaa kokoa, mitä edellisetkin liivit on. 1.) kts alla - liiviopas - osoitteessa

1 ) Liiviopas:
http://www.ellos.fi/SplashPage/SplashPage.aspx?CategoryId=38995

Pukeutumisen koodi blues keikalle

Sailorsin konsertin jälkeen minua jäi mietityttämään kysymys, mikä liittyi bändin BigBlues S:n esiintyjien pukeutumiseen. Bules on rento musiikin laji, lähellä countymusiiikkia, keskilännestä ja tietty peri Amerikkalaisena musiikkina se edustaa slungia lehmipoikakulttuuria, kuten countrykin. Kuten countryyn, myös bluesiin


Suosikkini bluesartisti Erja Lyytinen -

liittyy pukeutumisen filosofiaa. Keskeinen kysymys, mitä vaatetusta suositeltaneen ammattimailelle blues artistille keikalle, riittääkkö pelkkä;

a, kauhtunut T-paita
b, ruudullinen paitapusero henkseleineen
c, Stetson -cowboy hattu
d, oikeat cowboy henkiset ja kärkiset bootsit
e, ruoska (lehmien ajoon)
f, timotei huuleen
g, nahkashortsit Tirolilaiseen tyyliin
h, vanhat farkut

Mitään rivitanssia ei olla blueskeikalla esittämässä, joten kaikkien mieliksi, jokainen bändin jäsenistä saakoon pukeitua mieleisekseen Amerikan cuyksi tai babyksi. Suosiolla unohdettakoon Tirolilais-look. Ruutupaita, henkelit ja hattu muistuttaa meitä Amisheista, joten jääköön sekin tyyli omille käyttäjilleen.



Näin karsimalla vaihtoehdot vähenee, miten pukeutua blues keikalle. Koska lavalla kuuminta ja hikisintä on rumpujen takana, riittäisi rumpalille pukukoodiksi - timoitei huuleen ja shortsit jalkaan. Jäljelle jääviä asusteita olisi coutrylook henkiset saappaat ja hatut, unohtamatta kuitenkaan farmarihousuja jalkaan. Nekin saisivat olla rennonti repaleista kuosia. Halpoja farkkuja saisi sopivasti täydentää huippukalliit bootsit. Bootseissa kärki ylöspäin saataisiin artisteihin myös sopivasti painovoiman kera rentoa keinuntaa esityksen ajaksi. Ruoskaa tarvittaisiin vain pukuhuoneen puolella ja harjoituksissa, koska se ahdistaisi turhaan yleisöä.